Kuvagalleria

Dancers in Red

Tekniset tiedot

  • Merkki: Chevrolet El Camino, vm. -87
  • Moottori: 400 cid (6,5 l), remmiahdettu, automaatti vaihteet
  • Polttoaine: Puu, vaihtoehtoisesti bensiini
  • Polttoaineen kulutus: Puuta noin 40 kg / 100 km
  • Polttoainekustannus: 2 ?/100 km
  • Toimintamatka: Hieman yli 200 km/ tankillinen (mahd. ottaa nopeudesta riippuen 1300 km polttoaine mukaan)
  • Huippunopeus: yli 140 km/h
  • Oma paino ajokunnossa: ~ 2 000 kg
  • Kaasutinlaitteisto: Rakennettu 2007
  • Moottorin elektroninen ohjaus: Motec M800, sähköisesti ohjattu seoksen lamda-säätö, bensiinin ja puukaasun yhteiskäytön mahdollisuus, automaattinen kaasuttimen sytytys
  • Päästöt: Täyttää E4-normin katsastusmittauksessa puukaasulla

ekokortteli.jpg
http://www.youtube.com/watch?v=x6168-5S9io

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Sisältölaatikko

Teksti tai HTML-koodi

Viimeisimmät

  • 10.12.2018 11:17Pääministeri Juha Sipilän puhe Suomalaisia ilmastotekoja - Enemmän ja nopeammin-seminaarissaLue lisää »
  • 5.12.2018 15:45Pääministeri Juha Sipilän lausunto Oulun tapauksista Lue lisää »
  • 4.12.2018 14:05Pääministerin puhe Muistovuosi 1918 päätösseminaarissa 4.12.2018Lue lisää »

Blogin arkisto

Veteraani yrittäjän esikuvana

Sunnuntai 5.12.2010 klo 21:03

Puhuin tänään Oulun Uudella Seurahuoneella veteraanien juhlassa otsikolla "Veteraani yrittäjän esikuvana". Puheessa on osin lainattu äitini, Pirkko Sipilän, tekemää selvitystä suvun historiasta Karjalassa. Olkoon tämä kunnianosoitukseni ukille sekä kaikille sotiemme veteraaneille. Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille.

Veteraani yrittäjän esikuvana.

Ukkini, Esa Jauhiainen, syntyi Värtsilässa vuonna 1915 ja hänen iltahuutonsa laulettiin Kajaanissa 7 vuotta sitten. Isoisäni eli sotia edeltävän ajan Suojärvellä, joka oli pinta-alaltaan suurin luovutetun Karjalan kunnista. Rautatie valmistui vuonna 1923 ja vaikutti ratkaisevasti kunnan kehitykseen. Vanhastaan siellä sijaitsi rautatehdas ja sinne perustettiin uusi sellutehdas. Puu kävi hyvin kaupaksi, alueella oli parikymmentä sahaa, uittoreitit olivat oivalliset ja nuorta väkeä virtasi pitäjään tehtaisiin työntekijöiksi, virkamiehiksi sekä yrittäjiksi. Suojärven kunnassa teollisuus oli jo 1930 –luvulla yhtä merkittävä työllistäjä kuin perinteisen maatalous. Talvisodan kynnyksellä pitäjässa olikin jo melkein 16000 asukasta eli se oli Kempeleen kokoinen paikkakunta. Kunnan keskuksen, Suvilahden, muuttamista kauppalaksikin suunniteltiin.

 

Isoisäni oli siis muuttanut Suojärvelle perheensä mukana. Vuonna 1930, kun Esa oli 15-vuotias, hän perusti ensimmäisen yrityksensä. Ehkä hänestä voisi paremmin käyttää nimitystä itsellinen, joka sanakirjan mukaan tarkoittaa elämistä omien kykyjensä varassa. Esalla oli siis 15-vuotiaana jo hankittu suutarin taidot ja verstas, jossa hän teki ja korjasi kyläläisten kenkiä. Töitä oli lopulta niin paljon, että hän palkkasi rinnalleen ensimmäisen työntekijän apulaiseksi. Lisäksi hän kuljetti hiljaisempana aikana hevosella puita sahalle. Lopulta suutarin hommat saivat jäädä ja Esa siirtyi parikymppisenä Wiborg Wood Company osakeyhtion tehtaalle paperikoneenhoitajaksi. Esa oli liittynyt myös suojeluskuntaan ja osti paperitehtaan ansioillaan moottoripyörän. Moottoripyörän kyyti hurmasi myös Ainin, jonka kanssa hän avioitui erityisellä luvalla alaikäisenä vuonna 1935. Esalle riitti isän lupa, mutta Ainin isä oli jäänyt rajan taakse ja menehtynyt sinne. Paikkakunnan kirkkoherra myönsi kuitenkin kaksikymppisille luvan avioitumiselle.

 

Nuoren parin elämää alkoi kuitenkin varjostaa sodanuhka, joka oli rajan pinnassa eläville selvä asia. Sodan varusteluiden äänet kuuluivat 6 kilometrin päästä rajan takaa. Raskaita ajoneuvokolonnia vyöryi kuormattuina lähelle Suomen rajaa ja tyhjinä pois. Siellä rakennettiin teitä ja rautatietä. Leirisavut näkyivät Suomen puolelle ja vieraat lentokoneet loukkasivat jatkuvasti Suomen ilmatilaa. Herkeämättä seurattiin neuvottelujen tulosta, kunnes ulkoasiankomisaari Molotov lausui suomalaisille pahaenteiset sanansa ”asiain jättämisestä sotilaiden käsiin.”

 

Minulla on tuolta ajalta kunniapaikalla työhuoneeni seinällä ukkini työtodistus, missä todetaan mm. seuraavaa:

”Täten todistan, että Esa Jauhiainen on ollut palveluksessamme kolmannesta päivästä toukokuuta 1933 alkaen kymmenenteen päivään lokakuuta 1939 saakka. Tällä ajalla hän on myös suorittanut asevelvollisuutensa. Tänä aikana hän on ollut noin 3 vuotta silinterimiehenä ja noin 2 vuotta hoitajana kartonkikoneella. Sekä lisäksi pyynnöstä, että hän on osoittanut kiitettävää työtaitoa, ahkeruutta ja käytöstä ja että syynä työsuhteen päättymiselle on sotatilanne.” Todistuksen ylälaidassa on Oy The Wiborg Wood Company. Eli toiminta on ollut jo tuolloin hyvin kansainvälistä, kun yrityksen nimikin on englanninkielinen. Työtodistus on kirjoitettu Helsingissä vuonna 1940, kun ukkini oli jo pahasti haavoittuneena pois rintamalta.

 

Mutta palataan vielä hetkeksi Suojärvelle ja vuoteen 1939. Antinpäivän aamuna marraskuussa 1939 sota sitten syttyi. Puna-armeija oli saanut marssikäskyn edetä 40 kilometriä päivässä. Vastarintaa se ei odottanut. Kuudesta kohtaa pitkin Suojärven rajaa puna-armeijan divisioonat hyökkäsivät vastassaan vähäiset pitäjän rajavartijain joukot. Ukkini oli kutsuttu jo lokakuussa ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hän oli käynyt kotona muutama päivä ennen sodan syttymistä ja sanonut ettei lapsia saanut riisua yöksi. Varhain torstaiaamuna suojärviset heräsivät tykkien kammottavaan jyskeeseen. Rajasopimuksesta johtuen koko Suojärven alue oli jäänyt omien ja vihollisjoukkojen väliin. Sotapoliiisit kulkivat talosta taloon ja kehoittivat ihmisiä kokoontumaan asemalle muutaman päivän eväät ja tarpeelliset tavarat mukanaan. Ulkomaalaiset sotilastarkkailijat, jotka olivat tulleet tarkkailemaan, miten pieni Suomi selviää mahtavasta vihollisesta, ihmettelivät suomalaisten rauhallisuutta. Tyynesti ilman paniikkia tapahtui tuonkin alueen evakointi ja pommisuojiin hakeutuminen. Iltapäivällä vihollinen saavutti Suojärven rannan ja illalla he olivat jo Suvilahdessa. Palot loimusivat, aseet jytisivät ja äitini muistin mukaan koirat ulvoivat hätäänsä. Viimeisten junien päästyä matkaan paloi jo Suojärven kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä.

 

Ukkini halusi tallettaa nämä muistot meidän lastenlasten mieliin ennen kuin hän olisi itse liian heikko. Kahdeksankymmentävuotiaana, vuonna 1995, hän rupesi valmistelemaan yhteistä matkaa Karjalaan. Hän ryhtyi kuntoilemaan. Ensin yhden kilometrin matkan rollaattorilla ja myöhemmin jo viiden kilometrin päivittäisen lenkin potkukelkalla. Hän oli kesällä 1996 hyvässä kunnossa, kun suuntasimme matkamme kohti Suojärveä. Kävimme maastureilla läpi koko ukin talvisodan 21 päivän matkan aina siihen poteroon saakka, mistä vihollinen heitti käsikranaatin ukin suksien viereen Tolvajärven taisteluissa Ägläjärvellä. Tuolla matkalla ukkini liikuttui kahdessa paikassa. Ensimmäinen paikka oli, kun hän kertoi miesten tuskastuneen Talvisodan alun perääntymiseen. Hän kertoi miesten kapinoineen upseereille, että kohta ollaan Ruotsissa, jos emme ala tappelemaan. Tappelemaan ryhdyttiinkin ja sen seurauksena syntyi yksi sotahistorian suurimpia puolustusvoittoja. Suomi ei antanutkaan mahtavalle viholliselleen periksi, vaan osoitti sitkeydellään halunsa säilyttää vapaus.

 

Toinen liikuttuminen ukillani tapahtui, kun katselimme alueen harmaantuneita mökkejä. Hän totesi: ”Tajuatteko te lapset miten hyvä maa Suomi on ja miten lujan takaa itsenäisyytemme on taisteltu.” Tajusin tuolloin hyvin konkreettisesti sen, mitä ukkini halusi minun tekevät. Olin juuri myynyt yritykseni ja haaveilin hieman kevyemmästä työstä. Ei hän sitä toivonut. Hän opetti minut omalla tavallaan ymmärtämään, että meidän nuoremman sukupolven talvisotamme on tämän isänmaan rakentaminen yhä paremmaksi paikaksi asua ja elää. Meidän jokaisen tulee olla oman elämämme yrittäjiä ja rakentaa maatamme niillä taidoilla, mitkä meille itse kullekin on annettu. Meidän tulee kantaa vastuuta tulevaisuudesta ja tulevista sukupolvista emmekä saa jättää kaveriamme.

 

Isoisäni siis haavoittui vaikeasti Ägläjärvellä jo kolmen viikon taisteluiden jälkeen. Hän oli haavoittunut kasvojen ja olkavarren alueelle. Hänet oli jo laittettu kuolleiden kasaan kunnes joku huomasi hänen liikahtaneen. Ukkini pääsi hevoskyydillä joukkosidontapaikalle. Häntä ensimmäisenä hoitanut lääkäri ihmetteli, miten tämä yksi oli niin puhdas verestä, vaikka oli vaikeasti haavoittunut. Takana tullut hevonen oli ukin kertoman mukaan nuolemalla pitänyt hänen kasvonsa puhtaana ja estänyt häntä tukehtumasta vereen.

 

Ukki sai puhekykynsä pääosin takaisin pitkän hoitojakson päätteeksi Vaasan sotasairaalassa ja palveli asetarkastajana sekä työnjohtajana Tikkakosken asetehtaalla.

 

Sodan päätyttyä myös aseiden valmistus Tikkakoskella loppui. Esa perusti jälleen suutarinverstaan ja palkkasi kisällejä apulaisekseen. Nahan saanti kuitenkin vaikeutui niin, että hän joutui hakemaan muuta työtä. Kansa maksoi sotakorvauksia ja perusti tehtaita. Se tietinkin sopi myös ukille. Hän osasi vanhana paperikoneen hoitajana asentaa ja käyttää koneita. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän päätyi perheensä kanssa Kajaaniin ja siellä metallialan yrittäjäksi. Olin 15 –vuotiaana ukilla hommissa tekemässä epäkeskopuristimella patterin pohjia. Hän kävi aina välillä neuvomassa ja sanoi, että ei se vauhti ole niin tärkeää vaan se että laatu pysyy hyvänä. Tosin hän oli miehille hyvin vihainen, jos kellokorttia oltiin leimaamassa viittä vaille neljä. Mummo siirsikin joskus salaa hänen kelloaan viisi minuuttia eteenpäin ettei pajalla olisi konfliktia työpäivän päätteeksi.

 

Ukki jätti minulle vahvat arvot, minkä päälle yrittäjän ja johtajan toimintaa on ollut hyvä rakentaa. Arvot on se maaperä, mihin kaikki päätöksentekomme perustuu. Hän myös osoitti minulle käytännössä, osin sotavammastaankin johtuen, että teot ovat puhetta tärkeämpiä. On tärkeää olla sanansa mittainen myös teoissa. Monta kertaa kun aamulla on raskasta lähteä töihin, katson isovanhempieni Suojärven kodin pihalta Kempeleeseen tuomaani ”Karjalan koivua” ja saan siitä voimaa jatkaa eteenpäin.

 

Kun omassa yrityksessäni oli 90-luvun alussa rahaa tilillä 1500 markkaa ja maksamattomia laskuja mapissa miljoonan markan edestä, ajoin aamuyön tunteina töistä kotiin ja kuuntelin kappaletta Tämä taivas – tämä maa. Sen viimeisessä viimeisessä värssyssä sanotaan näin:

Synnyinlahjaksi saatu on voimaa,
Josta muualla puutetta on.
Joka Suomea köyhäksi soimaa,
Sisu sille on tuntematon.
Vaikka taipuisi, taitu ei kuitenkaan,
Katajaista se on ja se kestää vaan.
Kiven harmajan kautta se tien puhkaisee,
Ajat vaikeatkin hallitsee.

Tämä Taivas, Tämä Maa, sukupolvilta toisille jää.

 

Näistä sanoista sain voimaa jatkaa yritystämme ja kohdata kansainvälinen kilpailu. Lopulta yritys pärjäsikin ihan hyvin. Voin vakuuttaa teille, arvoisat veteraanit, että meitä joiden mielissä nämä muistot eivät himmene koskaan, on paljon. Uskon, että nuorinkin sukupolvi on valmis kantamaan vastuunsa, olemaan oman elämänsä yrittäjiä. Uskon, että halua löytyy kantaa vastuuta maamme tulevaisuudesta sekä huolehtia niistä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty itsestään huolehtimaan – niin kuin tekään ette jättäneet kaveria.

Kiitokset teille arvoisat veteraanit maamme itsenäisyydestä ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.

Talkoot keskiviikkona

Lauantai 4.12.2010 klo 22:07 - Juha

Keskiviikkona pidettiin talkoot kampanjatuotteen valmistamiseksi. Oli mahtava, kun tallini täyttyi yhtä äkkiä joukosta innokkaita talkoomiehiä ja naisia. Pienimmät taittelivat ohjekirjoja, jotkut pullottivat olkietanolia ja jyrsinkone teki uusia tuotealustoja uusien käyttäjien ohjaamana. Alustoja lakattiin ja lopuksi pari reipasta nuorta naista pakkasi tuotteen taideteokseksi.stirlinmoottoreita_valmiina.jpg Näitä on ollut mukava toimittaa kampanjaamme tukeneille viikon aikana.

Tuhannet kiitokset jälleen kaikille mukana olleille.